Alexandra Fuller: Ei hunningolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni



Summa summarum: Takaisin Afrikkaan. Luin kotimaisen kirjasyksyn hässäkän keskellä vaihteeksi vanhemman kirjan, jonka sain isältäni divarista: Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (Otava 2003) olikin melkoinen pläjäys. Vuonna 1969 syntynyt Fuller kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan valkoisen perheen lapsena mustassa Afrikassa. Olen taas ihan huumaantunut. Mikään "Minun Afrikkani" tämä ei tosiaankaan ole, enemmän tulee mieleen Seitsemännen portaan enkeli. Suosittelen!

Arvio: Tuli taas uusi näkökulma Afrikkaan. Fullerin perhe ei elänyt mitään aitojen takana piilottelevaa eliittielämää, sillä vanhemmat olivat pääasiassa melko köyhiä maanviljelijöitä. Köyhyys on suhteellista: vaikka ruuasta, vedestä ja vähän kaikesta oli usein pulaa, perheeseen kuului aina iso lauma mustaa palvelusväkeä. Toimeentulon perässä piti silti kiertää maasta toiseen sisällissotien keskellä - köyhäkin valkoinen on Afrikan mittakaavassa rikas.

Perhe asui eri tiloilla Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), Sambiassa ja Malawissa. Miinakentät ja sissisodat ovat siinä määrin perheen arkea, että myös Alexandra (Bobo) ja hänen sisarensa opetetaan pienestä pitäen ampumaan aseilla ja liikkumaan niiden kanssa. Sotilaiden ja väkivallan lisäksi arkeen kuuluvat villieläimet, malaria, käärmeet ja madot, jotka pullistavat lasten vatsat ihonväristä riippumatta. Perheen viidestä lapsesta kuolee kolme, mistä tulee melko keskeinen teema mukana kulkevassa aika traagisessa äidin tarinassa.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, että kirja todella kertoo pääosin 1980-luvusta. Mitä tein silloin? Kävin ala-astetta turvattuna ja hyvin ruokittuna pikkutyttönä, jonka vaarallisin tauti oli tuhkarokko.

Hämmentävän arjen kuvauksen lisäksi Fullerin perhe on muutenkin hyvin erikoinen, Afrikan takia tai siitä huolimatta: äiti on enemmän tai vähemmän juoppo, mutta niin ovat jollain asteella kaikki muutkin. Kirjassa mainitaankin, että valkoinen mies sekoaa Afrikassa ja siltä todella vaikuttaa. Selvinpäin maanosaa ei ainakaan näytä kestävän kukaan - perheen lapsetkin saavat aloittaa oluen kittaamisen jo nuorena, onhan se muutenkin kuivien kausien mutaista kaivovettä turvallisempaa.


Ymmärrän roturistiriitojakin paremmin kuin ennen: perheen äidillä ei riitä sympatiaa mustien vapaustaisteluille, he ovat vain palvelijoita ja saisivat sellaisina hänen puolestaan pysyäkin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta jo toisin tai ainakin yrittää ymmärtää. Afrikan eri valtioiden sisällissodat ovat itselleni aina olleet täysi kaaos, mutta tästä teoksesta saa vähän lisävalaistusta historiaan, kevyesti, mutta ymmärrettävästi.

Vanhempien sukujuuret ovat Englannissa, mutta elämä Afrikassa - täysin heidän taustansa ei koskaan selviä, mikä on sääli: olisi helpompi ymmärtää, mikä heitä Afrikassa pitää? Selvää on, että Afrikkaan he ovat juurtuneet, vaikkakin tiukan paikan tullen he ovat tietenkin riistäjiä ja sortajia, joilla ei ole enää kantaväestön oikeuksia. Englannissa asumistakin kokeillaan parin vuoden ajan Bobon syntymän aikoihin, mutta siitä ei tule mitään: he ovat afrikkalaisia, vaikkakin maanosaan väärän värisiä.

Yhdysvaltoihin sittemmin naimisiin muuttanut Fuller kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa 32-vuotiaana ja siitä tuli suuri menestys. Ei ihme. Tarina on ainutlaatuinen, rankka, mutta humoristinen - edelleen Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli on mielestäni lähin vertauskohta, vaikka aihe ja maanosa ovat erilaisia. Kirjan kerrontatavassa ja huumorissa on silti jotain samaa, lapsen näkökulma tekee asioista yhtä aikaa itsestäänselviä (madot kuuluvat arkeen) ja rankkoja (äidin alkoholismin ja "hulluuden" kuvaus lasten kuolemien jälkeen). Rakkaus Afrikkaan paistaa silti läpi koko kirjan: voit lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde sinusta.

Kenelle: Kaikille, joita kiinnostavat erilaiset elämäntarinat. Viehättävä, koukuttava, taitavasti kirjoitettu - toimii myös marraskuun eksotiikan kaipuuseen. Pitäisi löytyä kirjastoista.

Alkulause: "Äiti sanoo: 'Älä tule hiippailemaan meidän huoneeseemme yöllä.'"

Kirjan motto: Ei mennä hunningolle tänä iltana, Koska äiti on jo siellä. - A.P. Herbert

Jälkimaku: Pitäisi vähitellen mennä Afrikkaan siitä lukemisen sijaan. Fullerin kotisivuilta löytyy lisää tietoa tuotannosta ja kuvia, katso täältä.

Starat (1-5): 4,5.

Kommentit

Päivi Brink sanoi…
Kiitos tästä, munkin on pitänyt jo pitkään lukea Fullerin kirja. Luen parhaillaan Coetzeen Boyhood-kirjaa, joka sopisi sullekin jatkoksi tuolle tarinalle. Asun nyt Kapkaupungissa, mutta aina vaan ihmetyttää, kuinka lähellä apartheid-historia on!
Ina sanoi…
ahaaa, hyvä, kiitti vinkistä! olin kieltämättä vähän järkyttynyt nimenomaan tästä apartheid-osuudesta, tuntui, että äidin mielipiteet eivät voineet olla 1980-luvulta... tosin monilla on samat mielipiteet edelleen - Suomessa erona toki se, että mitä enemmän niitä mielipiteitä on, sitä todennäköisemmin on tuskin koskaan ollut eri väristen ihmisten kanssa tekemisissä.

toisaalta kirjassa tuli esiin se, että ei mustien kanssa oltu tekemisissä myöskään muuna kuin palveluskuntana ainakaan tässä perheessä. ajatuskin kai oli mahdoton.
Onna sanoi…
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Kuvauksesta tuli mieleen Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen, jota suosittelen lämpimästi. Siinä valkoinen (amerikkalainen) perhe muuttaa lähetystyöhön Afrikkaan ja kirja seuraa perheenjäsenten vaiheita vuosikymmenten ajan. Suosittelen, jos et ole lukenut sitä!
Ina sanoi…
Kiitti, ihan uusi kirja mulle toikin! Sain myös aiemmin pyytämiäni kirjavinkkejä afrikkalaisista nykykirjailijoista, pitäisi niihinkin perehtyä jossain vaiheessa lisää, näkökulmat on tosiaan aika erilaiset, mutta täydentävät toisiaan.
Tosi mielenkiintoiselta kuulostava kirja, näin jonkinasteisena afrofiilinä ja Seitsemännen portaan enkelistä kovasti pitäneenä. Kiitos vinkistä!
jenni sanoi…
Hehei,olen muutama vuosi sitten lukenut kirjan juuri Namibiaan muuttaneena. Maahan, jossa apartheid oli todellisuutta lain puolesta vuoteen 1990 asti, mutta vieläkin asenteet ja ihmiset noudattavat pitkälle menneisyydestä tuttua kaavaa. E-Afrikan puolellahan apartheid virallisesti sai loppunsa vuonna 1994, siitä ei niin kovin kauaa ole. Joka tapauksessa kirja oli silmiä avaava ja jollain tapaa ymmärrys eteläisen Afrikan valkoisia kohtaan lisääntyi vaikken heidän ajatusmaailmaansa vieläkään hyväksy. Niin ja minusta tuntuu, että jokainen länkkäri täällä on ainakin vähän juoppo :)
Ina sanoi…
Eli kirjan todellisuus ei tosiaankaan ole sitten vanhentunutta tai fiktiivistä apartheidin tai ryypiskelyn osalta.. Kiinnostavaa kuulla näitä kokemuksia, musta on aina yhtä kiehtovaa hoksata, että lukijoita asuu ympäri maailmaa.
Päivi Brink sanoi…
Täällä Fullerin suosikkeja: http://jonathanball.bookslive.co.za/blog/2011/12/01/alexandra-fullers-favourite-books-set-in-africa/
Salla sanoi…
Tätä oli mielenkiintoista lukea. Muistelin, että minulle on joku vinkannnut blogissani tästä kirjasta, ja Sirpa Kähkösen Neidonkengän alta suositus löytyikin, Kähkönen kun on suomentanut tämän kirjan. Kuulostaa kyllä aika herkulta!
Ina sanoi…
Kähkösen suomennos on muuten erinomainen! Tämä on niitä kummia kirjoja, joiden elinkaari venyy salaperäisesti - nyt yhtäkkiä tuntuu, että kirja pompahtaa esiin siellä ja täällä blogeissa ja suosituksissa. Ei ne aina ole siis so last season yhden syksyn jälkeen. ;)

Kiitos Päivi linkistä, Afrikka-boomi jatkuu! Saattaisin alkaa suunnitella jotain Afrikan matkaa vihdoin viimein ellei olisi nyt näitä muita sitovia lähiajan harrasteita tiedossa. mutta joku päivä. Katsoin pahimpaan kuumeeseen Madagaskar-dokumentin, on se hieno maanosa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt